Kolumni - Arvosta päävalmentajaa – älä maksa konsultille enempää!

Arvosta päävalmentajaa – älä maksa konsultille enempää! 

Vasta vietettiin valmentajan päivää ja ainakin kerran vuodessa muistettiin kiitellä valmentajia. Vaikka kiitoksella ei elä, senkin kuuleminen voi kuulemma tuntua hyvältä, sillä kiitollisuus valmentajan kovankin työn edessä saattaa joskus unohtua. On etuoikeus tulla valmennetuksi!

Valmentajien työn arvostuksesta puhutaan paljon mutta mitä arvostuksella itse tarkoitamme? Sanojen lisäksi kiittää ja arvostaa voi erilaisin palkinnoin ja ansiomerkein, tähän meillä on järjestelmät kunnossa. Mutta Suomen yleisurheiluvalmentajat ry:n puolesta otamme arvostuksen näkökulmaksi ensisijaisesti valmentajan työn rahallisen korvauksen.

Valmentajan päivän yhteydessä julkaistiin valmentajakorvaussuositukset, joita olimme yhdistyksen puolesta mukana miettimässä. Idea ei tosin ole uusi, vaan uusvanha idea kävi päivityskierroksen. Valmentajakorvaussuositukset voi ajatella ikään kuin työehtosopimuksen lähtöpalkoiksi. Haarukat ovat laveat mutta niin on valmennustakin moneen lähtöön ja moniin eri tilanteisiin. Kuitenkin tarpeellisen pohjan valmentajakorvaussuositukset antavat niin seuroille, urheilijoille kuin valmentajille itselleenkin, kun rakennetaan sopimuksia seuran ja valmentajan tai urheilijan ja valmentajan välille.

Ammattivalmentajuuden edistäminen yleisurheilussa vaikuttaa nykypäivänä olevan kaikille toimijoille selkeä tavoite, hienoa! Siihen on kuljettu 20 vuoden matka, siitä kun Urheiluliitto ryhtyi vahvasti tukemaan päätoimistumista yleisurheiluseuroissa. Päätoimisuutta on saatu, mutta puhtaasti valmennustyössä sitä on edelleen vähän. Ammattilaisuus tuo mukanaan systemaattisuutta, mikä on yksi avainsanoista tiellä parempaan menestykseen. Tähän asti kansainvälisen tason menestyjät ovat paljolti olleet yksittäisten intohimotarinoiden tuloksia.

Mutta eivät suinkaan kaikki valmentajat edes haaveile ammattivalmentajan urasta, vaikka VAT:it ja muut on käytynä. He tietävät, että ammattivalmentajina eivät yltäisi samaan tuloluokkaan kuin päivätyössään. Mutta mitä nämä jo ”otonakin” menestyneet valmentajat saisivatkaan aikaan ammattilaisina? Miten tehdä yleisurheiluvalmennuksesta houkuttelevampi ammatti, on yksi oleellisimpia ratkaistavia kysymyksiä Suomalaisen yleisurheilun menestyksen tai menestymättömyyden äärellä.

Siinä 20 vuodessakaan emme ole saaneet kunnolla ratkottua valmennuksen rahoituksen ongelmaa. Junioriurheilussa kaava on selkeämpi, mutta kun puhutaan huippuvalmennuksen rahoituksesta, silloin syntyy paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Tätä problematiikkaa Jarmo Rasi pohti oivallisesti Trackmission-blogissaan.

Ikävä kyllä, vaikea on valmentajiakaan kiskoa palkkakuopasta, jos ei urheilijoidenkaan tulonmuodostus oleellisesti kehity. Michael Johnson yritti ratkoa ongelmaa omasta näkökulmastaan, mutta kehnon lopun sekin viritys näyttää saavan.

Onko maailmalla maita, joista ottaa oppia Suomeen? Euroopassa on lajiliittoja, joissa julkisen ja oman rahoituksen suhde on päinvastainen kuin meillä Suomessa. Kontakti Puolan yleisurheiluliitosta sanoo suoraan, että tulisivat toimeen vähemmälläkin julkisella tuella. Pientä kateutta voi kokea mutta liikaan haaveiluun ei kannata käyttää aikaa. Erki Nool aikanaan pisti pystyyn yleisurheilukoulunsa, tekisikö joku meillä saman? Se ei enää tunnukaan niin kaukaiselta.

Vai olemmeko seilanneet oman onnemme ohi? Onko meillä jossain vaiheessa jo ollut se paras suomen oloissa käytännössä toteutettava järjestelmä? Alleviivaan sanoja ”suomen oloissa” ja ”käytännössä toteutettava”. Äänet kentältä tai sen laidalta muistelevat lämmöllä lajivalmentajavetoista järjestelmää. Onko Urheiluliiton valmennuksen nykymallin mukainen organisoituminen se voittava valinta? Ehkä siihen on vielä liian varhaista vastata. Jätän vastaamisen joka tapauksessa syvemmällä ytimessä oleville tai olleille.

Sosiaalisessa mediassa on käyty ansiokastakin keskustelua teeman ympäriltä. On heitelty erilaisia malleja ilmoille. Ennen kuin odottaa koko valtakunnan järjestelmän mullistuvan, sitä ennen toivottavasti näemme onnistuneita esimerkkejä ammattilaistoiminnasta yleisurheilun huippuvalmentajien ympärille organisoituneena, joko seuratasolla tai ihan uudenlaisena tallitoimintana. Jos jostain vallankumouksen on lähdettävä niin alhaalta ylöspäin, kuten Marxkin aikanaan ajatteli, mutta tässä tapauksessa ollaan hyvällä asialla.

Muistammeko aina itsekään arvostaa omaa työtämme? Mieluiten valmentaisimme huippu-urheilijoita tai vähintäänkin nuorisomestareita. Yleisurheilukouluvalmentajan tehtävä kiehtoo jo huomattavasti harvempaa. Samaan aikaan haluttaisiin valmentaa työkseen, mutta ei niitä penikoita. Kaikki valmentaminen on arvokasta ja palvelee kokonaisuutta. Laadukasta valmennusta tarvitaan yleisurheilukouluista lähtien, ettei Räntilän tarvitsisi raportoida rapakuntoisesta nuorisomaajoukkueesta.

Tämäkin teksti sisältää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ainakin yhden vastauksen uskon osaavani antaa: ryhmä valmennus! Jos tavoitteena on ammattivalmentajuus, se tuskin onnistuu parin-kolmen urheilijan valmentajana, meillä kun ei juuri ole niitä isojen starttirahojen kerääjiä. Määrästä syntyy palkanmaksukykyä. Ja edelleen kokonaisuutta palvelisi, jos valtakunnan taitavimmilla tekijöillä olisi tallissaan useampikin urheilija, kuin yksittäinen Suomen huippu. Ei pidä jäädä siunailemaan tukien ja sponsorien perään. Ota asiakkaita, ota maksu!

Lopuksi vielä yksi konkreettinen neuvo miten osoittaa arvostusta valmentajalle kaiken maailman fysiovalmennuksen vallatessa alaa. Älä maksa konsultille enempää kuin maksat päävalmentajalle!

Suomen yleisurheiluvalmentajat ry pj. Eemeli Kaartinen

Kolumni on julkaistu aiemmin Huippu-urheilu-uutisissa numerossa 3/2025.